Tänään illan suussa sain hiukka sydämentykytyksiä. Poika lähti eilen laivalle kavereidensa ja Tyttöystävänsä perheen kanssa. Eilen sain Pojan kiinni kännyllä, mutta tänään iltapäivällä en. Yritin vielä, kun tiesin laivan olleen Helsingissä jo tunnin eikä Poika ollut tullut kotiin. Kännystä kuului vaan eestiksi, että puhelimeen ei saada yhteyttä. Mitä ihmettä - eestiä! Eikö Poika olekaan Suomessa???Kaverinkin puhelimesta kuului sama eestinkielinen teksti. Mitä, onko koko porukka jäänyt Tallinnaan? Voi herranen aika sentään, äidin sydän teki ylimääräisiä voltteja ja mielikuvitus keksi vaikka millaisia onnettomuuksia. Onneksi Tyttöystävä vastasi omaan puhelimeensa ja kertoi, että Poika on kunnossa ja matkalla kotiin. Huh. Kylläpäs säikähdin. Maailman kurjin tunne on se, kun luulee, että omalle lapselle on sattunut jotain.
Poika pärjää paikassa kuin paikassa, eikä juuri kotiin rimputtele. Minulle kaikki erot ja matkat ovat vaikeita. Haluaisin aina tietää, missä lapsi on ja onko hänellä kaikki hyvin. Olen suoraan sanottuna aika hermoheikko, kun Poika lähtee jonnekin. Kun Poika lähti kaverinsa perheen kanssa etelään muutama vuosi sitten, stressasin sitä niin, että minun täytyi hakea kortisoonikuuri krooniseen nokkosrokkooni. Kutisin ihan sietämättömästi ja raavin itseni melkein verille, eikä jokapäiväinen allergialääkkeeni enää helpottanut yhtään. Lääkäri sanoi, että kutina johtui stressistä ja naureskeli, että mitenköhän sitten, kun Poika lähtee inttiin. Niinpä. Ottaisivatkohan ne äidinkin sinne...
Poika onnellisesti kotona.
6 kommenttia:
Eivät ottaneet äitejä ainakaan edellisvuonna ja mieheni muistutti monesti että poika menee armeijaan EI äiti. Hyvin silloin kaikki meni ja menee teilläkin!
Ai Signe on yrittänyt armeijaan mukaan :-) Hih, ihanaa kuulla, että muillakin on samanlaista. Kiitos Signe kannustuksesta.
Hauska blogi, tykkään tavastasi kirjoittaa. Voi kamala, toivon etteivät meidän pojat lähde ikinä ilman äippää minnekään tai kuolen.
Voi kiitos Matroskin kehuista :-)
Oi- niin tuttua, niin tuttua....
Poikani 15 v. ja 18 v. ja aivan noita samoja tuntoja käyn minäkin läpi...
Esikoinen menee 2009 tammikuussa armeijaan ja minä suren ja mietin jo nyt pärjäämistään! ;( Onneksi kuopuksen armeijaan on vielä monta vuotta. Lohduttaudun sillä, että mukana se on vain äidinkin pakko "kasvaa", ja vähän hellittää.... Ei vain ole niin helppoa. Tsemppiä sinulle sinne, tähän toisinaan vaikeaan, mutta ah, niin ihanaan äitinä oloon. =)
Minäkin murehdin lapsiani oikein koko kropalla. Minulla on viisi tyttöä ja yksi äitin poika ( 15v.), jonka olen kuulemma lellinyt piloille. Onneksi armeijaan on vielä aikaa.
Lähetä kommentti